|
Keijukaissatu
Alas luolaansa maahinen keijusen vei. - Ei, ei, tämä itki välkkyen tukka,
olen kuunsädemetsien kaunehin kukka!
Mut maahinen suuteli, kuunnellut ei. Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.
Kävi luola naurusta valkeammaksi.
Mut peikkona toinen leikkiä löi,
ja keijuna toinen. Se sydäntä söi. Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain
hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:
Rakas poikani, ken on keijukaisverta,
sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,
yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,
kukan keinuun nukkua värisevään. -
Isä puhetta kuunteli, peikko:
Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko. -
Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!
Jään luoksesi alle maan.- Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.
Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.
Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden
hän vapisi niin kuin särkyissä tähden.
Sadekirkkaat äänet kulkua johti,
ilosilmin pieniä kasvoja kohti,
soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:
Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!
Lumojuoman jo keijuista nuorin toin.
Yön maljan poikanen joi. Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton
kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton. Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,
koko metsien aatelin vieraina näämme.
Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,
valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.
Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,
kun heimoosi yhdyt. - Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan
ja veljeni niihin, mut palajan varmaan. Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.
Mut äidin hiukset vastassa hohti,
isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:
Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli! - Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?
- Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski
kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,
maan päälle en palaa, mun hylkäsi kerta
tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.
Oi äiti! Jään heimoni luo! - Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.
Yönloiste ei riitä, ei kuunsädelento.
Mut kellä on rakkaus, povessaan
vie kuutamon alle maan. - Meni poikanen, suonissa maahisen verta.
Yön hengitys keinutti ruohojen merta.
Ylt'ympäri soi suruvirret sirkkain.
Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:
Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.
Tulen luoksesi alle maan. - Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,
sitä sirkat soitti ja heinien suhu:
tytär kuutamon lähtenyt alle maan
oli seuraten rakkauttaan. Kävi ruohossa kaihon valtavan siipi.
Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,
tuli helmien hunnussa hohtava heinä,
tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.
Oli himmeä luola, mut painoa vailla
sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.
Säde taivaan kruunasi keijujen pään,
ihanamman entistään. Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,
ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,
pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,
oli luola tuoksuna, kimmelteinä.
Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan
vie rakkaus mukanaan.
~ Saima Harmaja~
~ ~ ~ ~ ~
Lähtevien laivojen satama
Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on. Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin. Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
minä niitäkin rakastin. Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.
~ Oiva Paloheimo ~
~ ~ ~ ~ ~
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa. - Ei mikään voi kuolla,
ei kukat ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi. Ja rakkaus, hetki,
vain silmissä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla rauennut lie. - Ei mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
~ Aila Meriluoto ~
~ ~ ~ ~ ~
Tänä yönä voin kirjoittaa...
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat." Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa. Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua. Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla. Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään. Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet. Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn. Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani. Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä. Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani. Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää. En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa. En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä. Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä. Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.
~ Pablo Neruda ~
~ ~ ~ ~ ~
Kaarisilta
Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.
Minä sanoin: He tulevat raskain saappain,
multa-anturoin -
miten sillan kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?
Ja Jumala sanoi: Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on vahvempi kuin vuorimalmit maan -
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niistä sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä sen anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden ylitse lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.
~ Aale Tynni ~
~ ~ ~ ~ ~
Ero
Päätimme unohtaa rakkautemme,
päätimme kulkea eri teitä
toisiamme muistamatta.
Mikä mieletön päätös se oli!
Ikään kuin katkaistun oksan jälki
koskaan voi umpeutua näkymättömiin puussa! Nauraen ja kalvennein kasvoin
raastoimme rakkautemme punaista liljaa
ja murskasimme hehkuvat terälehdet jalkaimme alle. Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla.
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina. Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.
Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois kauhistuen toistemme silmiä.
~ Katri Vala ~
~ ~ ~ ~ ~
Noitanainen
Yöt, päivät, sinusta, rakkaudestani hourin.
Olen voimaa täysi -
tunnetko, tunnetko sen!
Sinuun tartun, vääntynein kasvoin ja repivin kourin -
muun annan, sinua, sinua, sinua en!
Muun saakoot - vuorteni kullan ja viisasten kiven,
ilon, onnen, rauhan he saakoot -
vain tämä hiven,
tämä yksi on mun, tätä ainutta luovuta en! Olen voimakas! - mitä, kammoten katsotko minuun?
En päästä. Terävin kynsin kouraisen,
käsin, jaloin, hampain villinä takerrun sinuun, -
varo, noita ma olen, en väistyvä ihminen! -
Ei, ei! Mua vierot. Armahda!
Hiljaa olen, tuhat vuotta vaikenen,
mieleni petoa polen,
en hengitäkään, jos tahdot, ihminen. Et jää... menet... Kahleeksi kierryn!... en voi sua estää...
En liikahda. Tuijotan... kunnes en sua nää.
Olet poissa. - Kaiken, kaiken voin minä kestää.
Olen noita. Sun menetin, rajaton voimani jää! -
Miten yksin. Selkäni takana
kallioseinä, puut ankarat ympäri
tummina, kyyristyneinä.
Olen vuori ja metsä. Voimani säilyi ja jää. Peto olen. Kuin pedon silmät
silmäni palaa, pedon läähätys suussani -
ilkkujat, säikkykää!
Peto kärsiä voi, mut kärsiä vaiti ja salaa -
tule, etsi ihminen, et sinä mitään nää!
Olen voimaa täynnä - ja en ole voimakas suotta:
osaan kärsiä, kyyryssä, ääneti, tuhannen vuotta.
Panen kaikkeni siihen.
- Kuoleva, mitään et nää!
~ Aila Meriluoto ~
~ ~ ~ ~ ~
Seuraava sivu
|